Voiko naimisissa olevaa naista kosia?

En edelleenkään tiedä, miltä rakastaminen tuntuu, koska minulle rakkaus ei ole tunne vaan yhtäältä tietoinen päätös ja toisaalta oma asenne maailmaan, erityisesti läheisiin (poikkeus on äidinrakkaus, joka humahti minuun reilu seitsemän vuotta sitten ja jäi siihen). Sen tiedän, että minusta on ihana katsella Herra A:n kasvoja ja ilmeitä. Tunnen häntä kohtaan halua ja hellyyttä. Pidän hänen hyvistä ominaisuuksistaan ja tavoistaan ja rähjään huonoille. Rakastan melkein kaikkea, mitä hän minulle tekee, alkaen selän sivelystä ja päättyen johonkin ihan muuhun. No niin, tulihan se rakkauskin sieltä.

En myöskään tiedä, miten Herra A:n kanssa käy, mutta näköjään olen valmis katsomaan kortit aika pitkälle. Olemme jo sopineet siitäkin, että jos kakka osuu tuulettimeen, ei riidellä vaan erotaan sopuisasti. Saa nähdä.

Herra A aikoo varata konepajalta ajan sormusten sorvaamista varten. En tiedä, pitääkö kultakin käydä itse huuhtomassa Lemmenjoelta. Olisihan se somaa.

Yhtä duunia voisin vielä kokeilla

Olen kai vähän liian käytännöllinen semmoiseen, että jahtaisin jotain unelmieni miestä. En osaa kuvitella itseäni sellaisessa touhussa. Todennäköisesti unelmien mies olisi joka tapauksessa oman kaliiberini ulkopuolella, ei edes huomaisi minua tai pitäisi minua ärsyttävänä akkana. Järjestetty avioliitto olisi sopinut minulle ihan hyvin. Kunhan järjestetty aviomies olisi ollut iso ja vaalea.

Herra X:n kanssa oli pidemmän aikaa jo sellainen tunne, että mikään ei riitä. Herra A:n kanssa ei sitä ongelmaa toistaiseksi ole. Riitän oikein hyvin, ja saan jopa ihailua osakseni.

Rakkaus on asenne. Pariutuminen ja yhdessä pysyminen on valinta, joka pitää tehdä uudestaan säännöllisesti, mieluiten joka päivä. Pointti on siinä, että valitsee joka kerta samalla tavalla. Tietenkin puolison täytyy nähdä asia samoin ja toimia tämän näkemyksen mukaan. Onhan siinä aika paljon liikkuvia osia. Ei ole ihme, että ihmiset eroavat – mutta minun ei välttämättä enää tarvitse. Ruoho on tasan yhtä vihreää omassa pihassa.

Vaikka olisihan se ollut kiva päästä Rohanin ratsumiesten leirille kahvinkeittäjäksi.

Enkeli ja piru

On kaksi tunnetta, jotka ovat ihan yhtä tosia.

Enimmäkseen olen tyytyväinen siihen, että mulla on mies, joka ei ole työnarkomaani eikä muutenkaan rikkinäinen ja joka oikeasti tykkää minusta, ehkä jopa rakastaa. Tämä mies vie mua merelle ja mökille ja antaa muuten vaan hyvää kyytiä.

Sitten taas toisinaan iskee suru, ja annan sen tulvia ylitseni, koska en usko tunteiden tukahduttamiseen vaan olen sitä mieltä, että niiden on parempi antaa tulla ja mennä.

Tyytyväisyys on realistinen tunne, jolla on oikeita elämisen mahdollisuuksia. Salaisessa surussani toivon jopa, että herra X tulisi takaisin, vaikka tosielämässä tuskin edes huolisin häntä. Kadehdin häneltä kaikkea kummallista, mitä en itse edes halua, kuten pihapuuta tai rahaa.

Luulen, että tämä katumuksen ja kateuden sävyttämä alakulo liittyy lähestyvään eron vuosipäivään. En tahdo takaisin entiseen elämääni. Mutta sisäinen kalenterini ei anna minun kokonaan unohtaa sitä - enkä haluakaan.

Rakkaus ja miten se saadaan riittämään

Syksy on lempivuodenaikani, vaikka silloin nukun huonosti ja murehdin rahoja ja niiden riittävyyttä. Rakkauden riittämisestä en kuitenkaan juuri nyt ole yhtään huolissani. Olen varmaan saanut viime päivinä tarpeeksi karkkia.

Aikuisten asiat ovat todella tärkeitä. Pitää katsoa rakastuneesti, koskea ohi mennessään ja välillä laittaa makuuhuoneen ovi kiinni. Perhe pysyy kunnolla koossa vain, kun aikuisten avioliitto toimii.

Hups, kirjoitin vahingossa "avioliitto", vaikka olen päättänyt, että siihen naulaan en toista kertaa astu. Puhutaan mieluummin parisuhteesta.

Kaikki sujuu paremmin, kun avaa suunsa ja sanoo, mitä tahtoo. En ymmärrä, miksi se välillä on niin vaikeaa. Kun oikein pirullinen tuuli iskee, en edes yritä olle rakentava. Sanon vain "ei, ei, ei" ja "ei sitten" - ja jälkeenpäin melkein itken tuhlattuja mahdollisuuksia. Onneksi näin ei käy kovin usein.

Ensimmäinen - tarkoitan tietenkin ainoa - avioliittoni karahti kiville siksi, että emme uskaltaneet puhua etenkään negatiivisista asioista, siitä mikä puuttuu tai mikä on huonosti. Toivon, että sekä minä että herra X olemme ottaneet opiksemme. Herra X:ää en voi mennä hänen uudessa suhteessaan neuvomaan, mutta itseäni voin. Muistutus itselle: sano ikävistä asioista oikealla hetkellä.

Mihin miestä tarvitaan? Entä kahta miestä?

Tähän blogiin kuulumattomasta syystä olen joutunut viettämään aikaa eksäni kanssa. Sanotaan häntä vaikka herra X:ksi.

Edelleen tähän blogiin kuulumattomasta syystä ... ei hitto, tämä menee liian vaikeaksi. Sanotaan suoraan, että meillä on yhteinen lapsi.

Herra X on tyyppi, jonka takia on keksitty sanonta "onni täällä vaihtelee". Toisinaan hän on ystävällinen ja kaikin puolin ihana, toisinaan taas jotain ihan muuta. Viime aikoina, kun olemme joutuneet tekemisiin, hänen kanssaan on pitkästä aikaa ollut helppoa ja mukavaa. Melkein muistan, miksi alun perin lyöttäydyimme yksiin.

Turha tätä on haikailla, mutta ei taida sittenkään vaihtamalla parantua.

Toisaalta, nythän meitä on kolme arkea pyörittämässä. Suurin osa töistä ja vastuusta lankeaa minulle - mitäs olen niin luotettava ja joustava - mutta apuna ja tukena on peräti kaksi miestä. Kumpaakin tarvitsen, eri hommiin vain: herra X:ää kuskaamaan ja kasvattamaan lasta kanssani, herra A:ta taas seksiin ja veneilyyn.

Herra A:ssa on yksi iso plussa: se tykkää musta ja haluaa mua. Miksi murehtisin tulevaa. Olisikohan aika luottaa siihen, että kyllä herra omastaan huolen pitää?

Seksillä remonttipalveluita

On kyllä ihan kätevää, että on mies ja miehellä auto, nyt kun pitää yhtenään pörrätä maalikaupassa ja IKEAssa.

Sekin on näppärää, että jos tarvitsee nostaa jotain painavaa, kotona on joku valmiiksi auttamassa.

Vaan eipä kesäiltojen kuhertelussakaan ole mitään vikaa.

Käytänkö minä häntä hyväkseni? Vai hän minua?

Ihmisten välisissä suhteissa ei saisi pelata kysynnän ja tarjonnan laki, mutta miten sen välttää, kun kaksi romanttista kyynikkoa kohtaa? Romanttinen kyynikko antaa mielellään rakastajalleen kuun taivaalta, koska se on ilmainen eikä keneltäkään pois. Sen sijaan hän ei välttämättä halua heti antaa mitään arvokkaampaa, enkä nyt puhu rahallisesta arvosta.

Kun kerran osaan olla yksinkin, mihin minä miestä tarvitsen? Muuhun kuin remontin tekemiseen.

Vai pitäisikö näitä kysymyksiä esittää vasta sitten, kun remontti on ohi?

Poikkeustilanteen jälkeen on kuitenkin toisenlaisia hyötysuhteita. Onko sylikkäin nukkumisen ihanuus riittävä korvaus siitä, että joudun sietämään toisen aamuäreyttä? Minunko se pitää päättää?!

Elo ihmisen huolineen ja murheineen

Tähän aikaan vuodesta uusiosinkut etsivät urakalla helluntaiheilaa. Minun ei tarvitse, minulla on jo. Edelleen se sama toffeemies.

Tämä alkaa huolestuttavasti vaikuttaa joltain muulta kuin hauskanpidolta. Olen jo tavannut toffeemiehen veneen, ja loppuviikosta tapaan hänen tyttärensä.

Väliaikaista kaikki on vaan, näköjään sinkkuelämäkin.