On kaksi tunnetta, jotka ovat ihan yhtä tosia.
Enimmäkseen olen tyytyväinen siihen, että mulla on mies, joka ei ole työnarkomaani eikä muutenkaan rikkinäinen ja joka oikeasti tykkää minusta, ehkä jopa rakastaa. Tämä mies vie mua merelle ja mökille ja antaa muuten vaan hyvää kyytiä.
Sitten taas toisinaan iskee suru, ja annan sen tulvia ylitseni, koska en usko tunteiden tukahduttamiseen vaan olen sitä mieltä, että niiden on parempi antaa tulla ja mennä.
Tyytyväisyys on realistinen tunne, jolla on oikeita elämisen mahdollisuuksia. Salaisessa surussani toivon jopa, että herra X tulisi takaisin, vaikka tosielämässä tuskin edes huolisin häntä. Kadehdin häneltä kaikkea kummallista, mitä en itse edes halua, kuten pihapuuta tai rahaa.
Luulen, että tämä katumuksen ja kateuden sävyttämä alakulo liittyy lähestyvään eron vuosipäivään. En tahdo takaisin entiseen elämääni. Mutta sisäinen kalenterini ei anna minun kokonaan unohtaa sitä - enkä haluakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti