Voiko naimisissa olevaa naista kosia?

En edelleenkään tiedä, miltä rakastaminen tuntuu, koska minulle rakkaus ei ole tunne vaan yhtäältä tietoinen päätös ja toisaalta oma asenne maailmaan, erityisesti läheisiin (poikkeus on äidinrakkaus, joka humahti minuun reilu seitsemän vuotta sitten ja jäi siihen). Sen tiedän, että minusta on ihana katsella Herra A:n kasvoja ja ilmeitä. Tunnen häntä kohtaan halua ja hellyyttä. Pidän hänen hyvistä ominaisuuksistaan ja tavoistaan ja rähjään huonoille. Rakastan melkein kaikkea, mitä hän minulle tekee, alkaen selän sivelystä ja päättyen johonkin ihan muuhun. No niin, tulihan se rakkauskin sieltä.

En myöskään tiedä, miten Herra A:n kanssa käy, mutta näköjään olen valmis katsomaan kortit aika pitkälle. Olemme jo sopineet siitäkin, että jos kakka osuu tuulettimeen, ei riidellä vaan erotaan sopuisasti. Saa nähdä.

Herra A aikoo varata konepajalta ajan sormusten sorvaamista varten. En tiedä, pitääkö kultakin käydä itse huuhtomassa Lemmenjoelta. Olisihan se somaa.

Yhtä duunia voisin vielä kokeilla

Olen kai vähän liian käytännöllinen semmoiseen, että jahtaisin jotain unelmieni miestä. En osaa kuvitella itseäni sellaisessa touhussa. Todennäköisesti unelmien mies olisi joka tapauksessa oman kaliiberini ulkopuolella, ei edes huomaisi minua tai pitäisi minua ärsyttävänä akkana. Järjestetty avioliitto olisi sopinut minulle ihan hyvin. Kunhan järjestetty aviomies olisi ollut iso ja vaalea.

Herra X:n kanssa oli pidemmän aikaa jo sellainen tunne, että mikään ei riitä. Herra A:n kanssa ei sitä ongelmaa toistaiseksi ole. Riitän oikein hyvin, ja saan jopa ihailua osakseni.

Rakkaus on asenne. Pariutuminen ja yhdessä pysyminen on valinta, joka pitää tehdä uudestaan säännöllisesti, mieluiten joka päivä. Pointti on siinä, että valitsee joka kerta samalla tavalla. Tietenkin puolison täytyy nähdä asia samoin ja toimia tämän näkemyksen mukaan. Onhan siinä aika paljon liikkuvia osia. Ei ole ihme, että ihmiset eroavat – mutta minun ei välttämättä enää tarvitse. Ruoho on tasan yhtä vihreää omassa pihassa.

Vaikka olisihan se ollut kiva päästä Rohanin ratsumiesten leirille kahvinkeittäjäksi.

Enkeli ja piru

On kaksi tunnetta, jotka ovat ihan yhtä tosia.

Enimmäkseen olen tyytyväinen siihen, että mulla on mies, joka ei ole työnarkomaani eikä muutenkaan rikkinäinen ja joka oikeasti tykkää minusta, ehkä jopa rakastaa. Tämä mies vie mua merelle ja mökille ja antaa muuten vaan hyvää kyytiä.

Sitten taas toisinaan iskee suru, ja annan sen tulvia ylitseni, koska en usko tunteiden tukahduttamiseen vaan olen sitä mieltä, että niiden on parempi antaa tulla ja mennä.

Tyytyväisyys on realistinen tunne, jolla on oikeita elämisen mahdollisuuksia. Salaisessa surussani toivon jopa, että herra X tulisi takaisin, vaikka tosielämässä tuskin edes huolisin häntä. Kadehdin häneltä kaikkea kummallista, mitä en itse edes halua, kuten pihapuuta tai rahaa.

Luulen, että tämä katumuksen ja kateuden sävyttämä alakulo liittyy lähestyvään eron vuosipäivään. En tahdo takaisin entiseen elämääni. Mutta sisäinen kalenterini ei anna minun kokonaan unohtaa sitä - enkä haluakaan.

Rakkaus ja miten se saadaan riittämään

Syksy on lempivuodenaikani, vaikka silloin nukun huonosti ja murehdin rahoja ja niiden riittävyyttä. Rakkauden riittämisestä en kuitenkaan juuri nyt ole yhtään huolissani. Olen varmaan saanut viime päivinä tarpeeksi karkkia.

Aikuisten asiat ovat todella tärkeitä. Pitää katsoa rakastuneesti, koskea ohi mennessään ja välillä laittaa makuuhuoneen ovi kiinni. Perhe pysyy kunnolla koossa vain, kun aikuisten avioliitto toimii.

Hups, kirjoitin vahingossa "avioliitto", vaikka olen päättänyt, että siihen naulaan en toista kertaa astu. Puhutaan mieluummin parisuhteesta.

Kaikki sujuu paremmin, kun avaa suunsa ja sanoo, mitä tahtoo. En ymmärrä, miksi se välillä on niin vaikeaa. Kun oikein pirullinen tuuli iskee, en edes yritä olle rakentava. Sanon vain "ei, ei, ei" ja "ei sitten" - ja jälkeenpäin melkein itken tuhlattuja mahdollisuuksia. Onneksi näin ei käy kovin usein.

Ensimmäinen - tarkoitan tietenkin ainoa - avioliittoni karahti kiville siksi, että emme uskaltaneet puhua etenkään negatiivisista asioista, siitä mikä puuttuu tai mikä on huonosti. Toivon, että sekä minä että herra X olemme ottaneet opiksemme. Herra X:ää en voi mennä hänen uudessa suhteessaan neuvomaan, mutta itseäni voin. Muistutus itselle: sano ikävistä asioista oikealla hetkellä.

Mihin miestä tarvitaan? Entä kahta miestä?

Tähän blogiin kuulumattomasta syystä olen joutunut viettämään aikaa eksäni kanssa. Sanotaan häntä vaikka herra X:ksi.

Edelleen tähän blogiin kuulumattomasta syystä ... ei hitto, tämä menee liian vaikeaksi. Sanotaan suoraan, että meillä on yhteinen lapsi.

Herra X on tyyppi, jonka takia on keksitty sanonta "onni täällä vaihtelee". Toisinaan hän on ystävällinen ja kaikin puolin ihana, toisinaan taas jotain ihan muuta. Viime aikoina, kun olemme joutuneet tekemisiin, hänen kanssaan on pitkästä aikaa ollut helppoa ja mukavaa. Melkein muistan, miksi alun perin lyöttäydyimme yksiin.

Turha tätä on haikailla, mutta ei taida sittenkään vaihtamalla parantua.

Toisaalta, nythän meitä on kolme arkea pyörittämässä. Suurin osa töistä ja vastuusta lankeaa minulle - mitäs olen niin luotettava ja joustava - mutta apuna ja tukena on peräti kaksi miestä. Kumpaakin tarvitsen, eri hommiin vain: herra X:ää kuskaamaan ja kasvattamaan lasta kanssani, herra A:ta taas seksiin ja veneilyyn.

Herra A:ssa on yksi iso plussa: se tykkää musta ja haluaa mua. Miksi murehtisin tulevaa. Olisikohan aika luottaa siihen, että kyllä herra omastaan huolen pitää?

Seksillä remonttipalveluita

On kyllä ihan kätevää, että on mies ja miehellä auto, nyt kun pitää yhtenään pörrätä maalikaupassa ja IKEAssa.

Sekin on näppärää, että jos tarvitsee nostaa jotain painavaa, kotona on joku valmiiksi auttamassa.

Vaan eipä kesäiltojen kuhertelussakaan ole mitään vikaa.

Käytänkö minä häntä hyväkseni? Vai hän minua?

Ihmisten välisissä suhteissa ei saisi pelata kysynnän ja tarjonnan laki, mutta miten sen välttää, kun kaksi romanttista kyynikkoa kohtaa? Romanttinen kyynikko antaa mielellään rakastajalleen kuun taivaalta, koska se on ilmainen eikä keneltäkään pois. Sen sijaan hän ei välttämättä halua heti antaa mitään arvokkaampaa, enkä nyt puhu rahallisesta arvosta.

Kun kerran osaan olla yksinkin, mihin minä miestä tarvitsen? Muuhun kuin remontin tekemiseen.

Vai pitäisikö näitä kysymyksiä esittää vasta sitten, kun remontti on ohi?

Poikkeustilanteen jälkeen on kuitenkin toisenlaisia hyötysuhteita. Onko sylikkäin nukkumisen ihanuus riittävä korvaus siitä, että joudun sietämään toisen aamuäreyttä? Minunko se pitää päättää?!

Elo ihmisen huolineen ja murheineen

Tähän aikaan vuodesta uusiosinkut etsivät urakalla helluntaiheilaa. Minun ei tarvitse, minulla on jo. Edelleen se sama toffeemies.

Tämä alkaa huolestuttavasti vaikuttaa joltain muulta kuin hauskanpidolta. Olen jo tavannut toffeemiehen veneen, ja loppuviikosta tapaan hänen tyttärensä.

Väliaikaista kaikki on vaan, näköjään sinkkuelämäkin.

Rivitolkulla tekstiä lähes täysin vailla pointtia

Onneksi on sateinen sunnuntai ja ehkä edes jollakulla aikaa lukea.

Toffeemies on ihme mies. Aina kun luulen, että nyt on kaikki temput nähty, se yllättää jollain uudella.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni joogatunnilla. Ajattelin, että pitää varmaan alkaa tosissaan venytellä. Ettei vaan mene paikat rikki kaikesta hauskanpidosta.

Apropoo hauskanpito. Se oli ainut asia, joka minulla oli mielessä, kun lähdin toffeemiehen kelkkaan. "Toffeemies" ei ole kovin hyvä lempinimi niin kuin ei "Seksipetokaan". Jotta ajatukset pysyisivät kirkkaina edes hetken, kutsukaamme häntä tylsästi vaikka herra A:ksi.

Olemme tunteneet vasta kolmisen viikkoa, mutta olemme jo puhuneet tulevaisuudesta - emme sen kaukaisemmasta kuin vappuviikonlopusta, mutta silti. Minä näen tässä suhteessa suuria epäonnistumisen mahdollisuuksia, joita en juuri nyt halua eritellä, koska se ei ole se pointti. Toisaalta tunnen herra A:han suurempaa fyysistä vetoa kuin keneenkään puolen vuoden sinkkuelämäni aikana (tai itse asiassa sitä ennenkään pitkään aikaan). Mieluiten jäisin joka aamu koko päiväksi sänkyyn sen kanssa. Eikä tämä johdu vain siitä, että mies on käsillä ja seksi sujuu hyvin, vaan vetovoima toimi jo, kun ensi kertaa tavattiin.

Joku ehkä jo haukottelee ja miettii, että jos tuo ei ollut pointti, niin missä se luuraa ja voisko sen jo kaivaa esiin? Pointti liittyy, yllättävää kyllä, eläinkuntaan: jos olisin eläin, olisin vastarannan kiiski, jota aallot kepeästi keinuttavat edestakaisin.

Toistaiseksi minusta on oikein kiva tavata herra A:ta ja antaa ja saada vähän hellyyttä (toffeesta puhumattakaan). Katsotaan nyt, kuinka kauan nautin tästä. Jos alkaa ahdistaa, olen päättänyt, että häivyn. Huom! tietoinen mieleni on päättänyt. Valitettavasti se ei niin kovin paljon ohjaile sitä mitä teen. Tie helvettiin on kivetty juuri tällaisilla aikomuksilla.

Jos nyt hylätään haaveet ja katsotaan, kuka tässä sohvalla istuu ja läppäriä naputtelee: ehkä maailman miellyttämisenhaluisin ja eniten toisista huolta kantava tyyppi. Jos tunnette jonkun, joka on vielä pahemmassa jamassa, otan osaa.

En ole koskaan osannut panna poikki mitään, kenenkään kanssa. Jos tekstarit olisi keksitty 1980-luvulla, ensimmäisten poikakavereideni kanssa olisin tehnyt vanhaset. Paheksun, kun aikuinen ihminen tekee bänät tekstiviestillä, mutta toisen loukkaamista pelkäävälle teinille se tuntuu aika hyvältä vaihtoehdolta. Koska tekstareita ei ollut vielä keksitty, liukenin vain paikalta, en vastannut puhelimeen ja yritin olla törmäämättä tyyppeihin enää koskaan. Aika järkkyä. Avoliitossa tuo ei ollut mahdollista, joten viruin siinä 17 vuotta.

Olen oppinut tuntemaan herra A:ta sen verran, että enää tämä meidän juttumme ei ole pelkkää seksiä. Tiedän, että jos uppoan tähän vielä syvemmälle, en ehkä enää pääse ylös. Onko vähän heppoista toivoa, että me kyllästyisimme toisiimme yhtä aikaa?

Siinä se pointti ehkä olikin. Vaivalla synnytetty rääpäle. Kaikille tänne asti lukeneille kymmenen pistettä ja pinssi.

Disclaimer: En nyt kuitenkaan aio lopettaa tätä, koska tämä on niin kivaa. Enkä edes stressaa mistään, vaikka analysoinkin kaiken puhki. Elämä on jännää, ja joka paikka on kasvun paikka.

Uusiosinkku kalsarikännissä

Tiedätte kai ne salaperäiset tahot? No, totta kai te tiedätte. Jos joku ei tiedä, ei se mitään, ei sillä ole tämän jutun kannalta mitään merkitystä. Te ootte joka tapauksessa ihkuja! (Kolmas viinilasillinen menossa, toim. huom.)

Semmoinen juttu tuli vaan mieleeni, että joidenkin sinänsä ihanien tyyppien uteliaisuutta ja tirkistelynhalua voi käyttää hyödyksikin. Yöpöydän laatikoihin voi jättää pieniä viestejä, ja puolijulkisessa blogissa voi antaa vinkkejä siitä, mitä elämästä milläkin hetkellä puuttuu.

Nyt kun olen saanut oman annokseni namia ja lisääkin on tiedossa, en tietenkään ole tyytyväinen, vaan alan kaivata myös seikkailua ja romanssia. Olenko ainoa, joka kerta toisensa jälkeen törmää epäromanttisiin miehenpuoliin? Vai onko tämä yleisempikin ongelma, johon täytyisi puuttua? Voitaisiinko poikien yläasteen liikuntatunneilla opettaa, että naisille sopii lähetellä höpöhöpöviestejä vaikka ei olisi mitään asiaakaan? Tai pitäisikö tämä asia ottaa puheeksi poikalasten vanhempien kanssa neuvolassa?

Olisiko jollakulla hyviä vastauksia?

Puhetta siitä, mistä pitkästä aikaa ei ole puute

Mitä pitäisi ajatella miehestä, joka viikon tuttavuuden jälkeen sanoo: "Mä kyllä toivoisin, että tämä johtaisi johonkin"?

Ehkä tyyppi on vain mennyt sekaisin seksistä. Jos se olisi karkkia, se olisi sellainen 70-luvun toffeepussi, jossa oli sekaisin tummia ja vaaleita toffeita. Nimeä en muista, mutta maun muistan vieläkin. Mmmmmm.

Mainittakoon, että toffee on ainut karkki, johon minulla nyt aikuisena tulee himo. Jos yhden toffeen saan, voisin heti syödä sitä silmät ja korvat täyteen. Mitä sitkeämpää, sen parempi.

Tämän tyypin kanssa on makeaa ja sitkeää, just sellaista kuin pitää. Kadehtikaa vapaasti. Karkin laatua ei ylitä mikään, ellei sitten sen määrä. Älkää kysykö tarkemmin, olen mennyt sekaisin laskuissani.

Sivuhuomautus: avioliittoni päättyi sen verran pitkään sokerittomaan kauteen, että karkkirintamalla elämä on minulle aika paljon velkaa. Yhdessä vaiheessa jopa luulin, että ilman voi elää. Niin kai. Voihan sitä elää ilman kirjoja, leffoja, kukkia ja kauniita kenkiäkin - mutta että vapaaehtoisesti?

Kaikesta huolimatta. Miten voi viikon jälkeen toivoa mitään? Muuta kuin että eilinen ilta olisi jatkunut ikuisesti tai että tämän tyypin voisi piilottaa sängyn alle ja kaivella sieltä esiin aina kun makeannälkä yllättää. Tämmöiset toiveet ymmärtäisin, mutta kaikki muu ihmetyttää tai jopa pelottaa. Pitäisikö mun nyt saman tien pistää pussinsuu kiinni ja juosta karkuun niin kauas kuin pääsen?

Kaikkeen sitä joutuu

Uusiosinkku voi näköjään ihan etsimättään joutua keskelle omituisia ihmissuhdesotkuja. Yksi kaverini ilmaisi oman tilanteensa näin: "Tyhmän hyväuskoisesti hymyilen aina ystävällisesti kaikille, ja siitä ne päättelevät vaikka mitä." Minä taas olen tyhmän hyväuskoisesti antanut miesten kirjoitella itselleni sähköpostiviestejä ja joskus vastannutkin niihin, ja näköjään ne kuvittelevat siitäkin vaikka mitä.

Voi fak. En muuta sano. Olisi kiva tietää, oletteko kuulolla.

Edit: Voi olla, että vähän ylireagoin. Katsotaan, mitä tästä tulee. Oishan se kiva, jos uusiosinkulla olisi oma blogi.